Aloin seurustella 18-vuotiaana ex-mieheni kanssa. Sitä edeltävää aikaa en oikeastaan laske vielä sinkkuiluksi. Näin kolmekymppisenä tekee mieli sanoa, että sitä oli kuitenkin aika lapsi vielä silloin.

Tämän miehen kanssa olimme yhdessä kahdeksan vuotta, jonka jälkeen erosimme minun aloitteestani. Mies oli minua kuusi vuotta vanhempi. Tämän jälkeen olin lähemmäs vuoden sinkkuna. Minulla oli erosta saakka "lohduttajana" minua muutaman vuoden nuorempi mies, jota tapailin aluksi tiuhempaan ja loppuaikana harvakseltaan, mutta kuitenkin lähes koko sinkkuajan. Olisin ehkä halunnut hänen kanssaan jossain vaiheessa vähän enemmän, mutta hän ei halunnut minun kanssani. Kuitenkin varsinkin sinkkuajan alussa tapailu hänen kanssaan helpotti varmasti eron mukanaan tuomaa yksinäisyyden tunnetta. Tyyppi asui lähelläni ja pääsi monesti aika lyhyellä varoitusajalla "lohduttamaan". Kyllä hän ihan oikeasti lohduttikin, ei suhteemme ollut pelkkää seksiä, vaan kai siinä oli jotain ystävyyden kaltaistakin mukana.

Eron jälkeen kesti ainakin pari-kolme kuukautta ennen kuin minua kiinnosti lähteä ulos juhlimaan. Erosimme syyskuussa ja ensimmäinen baari-ilta eron jälkeen, jonka muistan, oli vasta keväällä, kun lumet olivat jo sulaneet. Saatoin minä sitä ennenkin käydä, mutta ne kerrat ovat painuneet jonnekin unholaan. Yksin muutettuani löysin toiseksi lohduttajakseni chattailun ja siitä taisi jossain vaiheessa tulla ihan ongelmakin. Pisimmillään istuin koneella yhtäjaksoisesti 16 tuntia... Tapasin paljon chatissa tutuksi tulleita ihmisiä oikeassa elämässäkin, niin miehiä kuin naisia. Jotkut heistä ovat hyviä ystäviäni vieläkin. Löysin myös seuraavan mieheni chatin kautta. Muutin hänen luokseen noin vuoden sinkkuilun jälkeen.

Lasken seurusteluni hänen kanssaan alkaneen vasta yhteenmuutostamme, koska kirjaimellisesti kun hänen edellinen avovaimonsa lähti lauantaina, minä muutin hänen luokseen sunnuntaina. En minä kyennyt ajattelemaan suhdettamme olevan olemassakaan niin kauan kuin mies jakoi vuoteen jonkun toisen kanssa. Mutta toki miehen tavattuani oma hakuni loppui, vaikka seksi ei muiden kanssa täysin loppunutkaan. Ei ennen kuin avoliittomme alkoi. Chattailu loppui uuden suhteen ja avoliiton myötä eikä se ole onneksi alkanut uudelleen eron jälkeen. Mutta minä en edes koe oloani yksinäiseksi tällä hetkellä, että tarvetta virtuaalivuorovaikutukseen suuremmin olisi.

En minä edes tiedä oliko minulla haku silloin päällä, kun mieheni kohtasin. Ei ainakaan mitenkään kovin selkeästi. Mutta mies jotenkin vaan kolahti. Kolahti lähes viiden vuoden edestä. Vaikka viiteen yhdessäolon vuoteemme mahtui paljon surua ja murhetta, siinä oli myös paljon hyvääkin. Eromme oli rankka ja luulen, että toipumiseen menee vielä aikaa. Mutta toipuakseni minun pitää myös edetä elämässäni. Tai ei kai pidä mutta haluan.

Uuden elämänvaiheeni käänteistä raportoin tänne. Lupaan kertoa kaiken. Vaikka saisin minkälaiset moitteet päälleni. Ihminen on erehtyväinen ja vain erehdyksen kautta oppii. Ja oppiakseen pitää myös kyetä olemaan rehellinen itselleen. Jos kaunistelen asioita, en ole rehellinen. Niinpä täällä blogissa soi totuuden torvi.