Minä jäin tänä keväänä yllättäen sinkuksi. En ollut itse suunnitellut sitä. Samanikäinen mieheni vaihtoi minut reilusti nuorempaan naiseen (=tyttöön). Takanani on viiden vuoden suhde, avoliitto, kihlaus ja yhteinen omistusasunto. Nykyhetkessä on oma asunto ja... no siinäpä se sitten onkin. Elämä kuitenkin jatkuu.

Sinkkuelämässäni ei ole vielä tapahtunut oikein mitään. Missä ajassa pitää tapahtua, että sitä pidetään normaalina? En tiedä. Itsestäni tuntuu  tällä hetkellä kuitenkin siltä, että vielä on liian aikaista. En kehtaisi sanoa kenellekään, jos jotain tapahtuisi. Vaikka onhan minulla lupa tehdä mitä haluan. Ei ole ketään kenelle olisi uskollinen. Nyt pitäisi uskaltaa kokeilla ja kokea kaikkea, mitä on aina halunnut, mutta ei ole uskaltanut. Saa nähdä miten minun käy.

En olisi ikinä uskonut sinkkuajan koittavan vielä. Olin sitoutunut suhteeseemme ja ajattelin sen kestävän lopun elämää. Aluksi edes ajatus kenestäkään vieraasta ihmisestä koskettamassa minua tai jakamassa elämää kanssani sai karvani pystyyn. Minunhan piti tehdä se kaikki nykyisen exäni kanssa! Nyt siihen ajatukseen on jo tottunut vähän. Sen verran, ettei se tunnu enää niin vastenmieliseltä. Sitä on alkanut jopa pitää mahdollisena. Ja toisen ihmisen läheisyyttä kaipaamaan.