Tein tässä taannoin itselleni profiilin erääseen deittipalveluun. Aluksi se jaksoi kiinnostaakin, mutta nyt en enää ole viime viikkoina jaksanut siellä roikkua. Yksi ratkaiseva syy oli se, että minulla meni ns. pupu pöksyyn erään ehdokkaan kanssa.

Minä olen tavannut netin kautta ehkä keskimääräistä surffailijaa enemmän ihmisiä. Niin miehiä kuin naisia, ystävänä ja enemmän kuin ystävänä. Lopetin tarkan kirjan pitämisen siinä vaiheessa, kun tapaamisia oli plakkarissa reilu viisikymmentä. Sen jälkeen olen tavannut ainakin toisen mokoman. Ensimmäinen tapaaminen oli vuonna 2001 ja osa tavatuista on vieläkin hyviä ystäviäni.

Tämän perusteella siis minun ei pitäisi kauheasti arkailla nettitreffejä. Niinhän minä luulin. Eräs Herra alkoi minulle kirjoitella ahkerasti deittipalvelussa. Hän oli kirjoitusten perusteella ehkä vähän outo. Tai en tiedä onko se oikea sana. Hän en vaan jotenkin sykähdyttänyt kirjoitustaidoillaan. Uskaltauduin kuitenkin antamaan hänelle numeroni ja eräänä iltana hän sitten soitti. Puhelimessa Herra olikin todella mukavan ja fiksun oloinen. Hän houkutteli minua mökilleen. Parin päivän harkinnan jälkeen suostuin ja sovimme päivän.

Kun ajankohta alkoi lähestyä, minä aloin pelätä. Olin lähdössä Herran luo junalla, jonnekin Jumalan selän taakse. Mitäs jos tyyppi olisikin ihan kamala ja haluaisin lähteä pois/karkuun? Jos hän yrittäisi jotain, mitä en halua ja tekisi sen lopulta väkisin? Jos hän pistäisi minut kylmäksi? Sain itseni lietsottua sellaisen kauhun valtaan, että ei auttanut kuin perua koko homma. En tietenkään uskaltanut hänelle sanoa suoraan, että en tohdi lähteä. Niinpä keksin hienon valheen. Ilmoitin hänelle, että palasimme eksäni kanssa yhteen. Ajattelin, että pääsen tällä tavalla hänestä eroon tehokkaammin. Jos olisin vedonnut vaikka serkun häihin, hänhän olisi häiden jälkeen alkanut ehdotella uutta tapaamista. Kyllä minä uutiseni avulla hänestä eroon pääsinkin.

Luulen, että eräs toinenkin asia sai minut jänistämään. Kun yritimme löytää kalentereista sopivaa aikaa, hän ei millään uskonut, etten voi lähteä perjantaina aikaisemmalla junalla koulutuksen vuoksi. Ei millään. Sanoin vaikka miten moneen otteeseen, että en voi lähteä eikä poikkeusta nyt ole mahdollista tehdä. Hän vain jankkasi ja jankkasi. Tuli sellainen olo, että jos nyt tuon asian sopiminen ei onnistu, niin miksi mikään muukaan sopiminen onnistuisi? Ja jos hän ei usko minua, vaikka miten sanon, miksi hän muulloinkaan uskoisi? Rasittava tyyppi.