Olen kovasti miettinyt tätä kohtaloani. Tuntuu ehkä vähän epäreilulta, että juuri minä sain tartunnan, jolla on ollut elämänsä aikana seksuaalinen kontakti noin viidentoista miehen kanssa. Esimerkiksi exäni kehui hänellä olleen seksikumppaneita ainakin sata, enkä kyllä usko hänen edes valehdelleen. Ja luulen, että hän on pannut lähes kaikkia paljaalla. Hän ei ole kortsutyyppiä lainkaan. Mutta hänellä(kin) on ollut parempi onni matkassaan kuin minulla. Niin kuin lukuisilla kavereillani, jotka harrastavat aika villiä ja suhteellisen suojaamatonta seksielämää.

Mutta tosiaan, tässä sitä sitten ollaan tautinsa kanssa. En minä usko, että minä tästä katkeraksi olen tulossa tai mitään sellaista, mutta toki se vaivaa mieltä aika lailla varsinkin vielä, kun asia on tuore. Vielä en myöskään tiedä, miten pahasti tauti tulee minua tulevaisuudessa vaivaamaan: toisillahan se iskee vain kerran elämässä, toiset joutuvat kärsiä huomattavasti enemmän.

Yhden illan jutut varmasti jäävät tämän myötä. Ehkä ihan hyvä niin. Ei niitä kyllä kovin montaa ole ollutkaan. (Mutta valitettavasti se yksi liikaa...) Olen vähän inhonnutkin itseäni sen takia, koska mielestäni olen liian heikko vastustamaan miesten vetovoimaa ja mahdollisuutta seksiin. Olen minä voinut tehdä vakaita päätöksiä etukäteen ja vähän panna vastaankin, mutta sitten onkin alkanut tuntua liian hyvältä ja olenkin päättänyt antaa mennä ("vaan tämän kerran"). Nyt on ihan pakko muuttaa toimintatapaa. Minä en halua levittää tautiani kenellekään.

Välillä, heikkoina hetkinä, mietin, että nyt voisin sitten keskittyä vaan itseeni ja omiin asioihini enkä koskaan enää tavata ketään miestä. Olisin ikuinen vanhapiika ja turvautuisin haluissani dildoihin ja suristimiin. Mutta minä tiedän sen, että kaipaan niin paljon toisen ihmisen läheisyyttä, että varmasti kuihtuisin hyvin nopeasti pois, jos tällaista päätöstä alkaisin toteuttaa.

Onhan ollut ihan kiva tutustua tähän treffikumppaniinkin rauhassa ilman, että seksi olisi ensimmäisenä kuvioissa mukana. Olen kyllä huomannut, että mitä enemmän tapaamiskertoja tulee, sitä enemmän tulee painetta kertoa asiasta. Tapasimme lyhyesti eilen. Olisin ehkä voinut sanoa asiasta, mutta sitten kun se toinen olikin siinä vieressä, ei sitä halunnutkaan. Halusi pitkittää. Jos toinen ei ymmärräkään? Kun pääsin kotiin ja jäin yksin, tuli valtava halu kertoa. Melkein huono omatunto siitä, ettei jo sanonut.

Olemme lähdössä yhdessä yöksi toiseen kaupunkiin huomenna. Olen lukuisia kertoja miettinyt, missä vaiheessa hänelle asiasta sanon. Ja miettinyt kauheimpia ja vähemmän kauheita vaihtoehtoja, mitä kertomisesta seuraisi. Mutta koska tiedän varsin hyvin, että mieleni käsikirjoituksessa olevia kohtauksia ei tule syntymään, pyrin järjestämään tilanteen sellaiseksi, että sanominen olisi mahdollisimman pitkälle suunniteltua. Niinpä laitoin hänelle tänään viestin, että kun hän tulee huomenna hakemaan, haluan keskustella ensin yhdestä jutusta. Sillä vältän sen, että minut viskataan kesken automatkan moottoritien varteen tai jätetään vieraaseen kaupunkiin selviämään itsekseni.. Siis siinä tapauksessa, jos tämä tyyppi ei ymmärrä.

Nyt sitten huomenna kun hän tulee, minun on pakko kertoa. Jännittää ihan hirvittävästi, mutta olen toisaalta hyvilläni siitä, että nyt se tulee ainakin sanotuksi, enkä voi enää perua. Eikä siitä tule mitään kahden kännisen sössötyskeskustelua tai muuta. Toivottavasti siitä tulee kahden aikuisen järkevä keskustelu. Luulenpa, että kuulette lopputuloksen täällä.

Pelkään ja jännitän aika paljon sitä, että alan itkeä enkä saa sanotuksi mitään. Olen jo harkinnut rauhoittavan lääkkeen ottamista vähän ennen, että pystyn olemaan tyyni. Tuskin toisesta tuntuu kauhean mukavalta, jos olen ihan hysteerinen asiasta. No tiedänhän minä, etten mitään rauhoittavia ota. Mielestäni kaikki tunteet pitää voida tuntea ja tilanteet pitää voida kokea ilman lääkityksiä tai muita päänsekoitus-apuaineita. Mutta jos itku tulee, niin se tulee eikä sille voi mitään. Kuitenkin olen nyt toimimassa mielestäni oikealla tavalla ja siten, miten toivoisin itseäni kohdeltavan.